Bussilla töihin?

Meillä on kyllä bussipysäkki ihan 50m ovelta mutta siinä pysähtyvä bussi vie ihan väärään suuntaan. Poden huonoa omaatuntoa jokapäiväisestä autoilusta töihin ja takaisin. Ja nautin samalla kun oma kuski, rakas mieheni siis, vie ovelta ovelle.
Mutta olen siis mukavuudenhaluisen ja ympäristötietoisen minäni välissä tunteiden ja mielipiteiden ristituulessa.
Tänään kokeilin kompromissiratkaisua. Mies jäi etätöihin ja kuljetti minut lähimmälle pysäkille josta kulkee suora linjuri työpaikalle.
Se oli aika mukavaa, kesäisenä aamuna istuskella pysäkillä hetki, sitten lueskella matkalla ja saapua kohtuullisen ajan puitteissa työpaikalle. Ei yhtään sen rassaavampaa kuin hlöautokyyti. suurena ympäristötekona en sitä tietenkään pidä, jouduinhan kulkemaan alkumatkan omalla pösöllä joka sitten vielä ajettiin takaisin böndelle. Mutta jos ei muuta niin vaihtelua.
Katselin tänäkin aamuna kauhulla työmatkani varrelle nousevia uusia asuinalueita. Taloja vierivieressä. Yök. Niin rumia ja persoonattomia. On kai hieman elitististä ajatella etten koskaan voisi asua moisessa paikassa, lähiössä, jossa kaikki talot ovat samanlaisia, uusia ja sieluttomia. On se aika elitististä, on se.
Mutten silta malta olla ajattelematta että onneksi minä asun keltaisessa talossa pellon reunassa ja samanlaista tönöä ja paikkaa ei ole kellään.
Istun mielelläni bussissa sen ylimääräisen vartin suuntaansa, jos se on ainut hinta mikä siitä on maksettava. Noin niinkun kuvainnollisesti. Tänään ainakin tuntuu siltä. Että se on ainoa hinta ja että istun mielelläni bussissa.
Katsotaan miten se mieli muuttuu kun remontti alkaa ja päivät lyhenee.

Näitä hetkiä

Näitä hetkiä varten minä muutin tänne, pellon laitaan. Perjantai-iltapäivä omalla terassilla, työviikkoa takana mutta ei tunnu missään kun edessä on kylmää olutta, hesari ja peltomaisema. Koira istuu vieressä ja tiirailee pellolle. Vain linnun viserrystä ja kaukainen liikenteen humina, niin klisee. Muutin tänne että saisin ladella näitä latteuksia itselleni ja toistella perään - Ihanaa!