Osaan arvostaa katuvalaistusta...

ihan uudella tavalla. Meillä ei sitä nimittäin ole. Tänään iltalenkillä törmättiin koiran kanssa hirveen, melkein. Koira käytti jos teeskentelee ettei siellä ole mitään niin siellä ei ole mitään-tekniikkaa ja minä täysillä kohti mustaa aukkoa. Halusin nähdä lähteekö se karkuun. Otus löntysteli hitaasti pellon reunaan, muutaman kymmenen metrin päässä meistä. Oli jo lähes pilkkopimeää ja satoi pientä tihua. Tunsin itseni vähän hulluksi kun maiskuttelin ja viheltelin pimeyteen. Hirvi seiso hievahtamatta paikallaan.
Se haistoi pelon ja metsäkokemattomuuden meistä. Käännyttiin takaisin, toinen meistä kirjaimellisesti häntä koipien välissä, toinen vähän hämmentyneenä - miten minun olisi pitänyt reagoida? Entä hirven?
Muutkin metsäneläimet ovat aiheuttaneet meille päänvaivaa. Pihalta, viisi metsiä talosta löytyi kuollut supikoira. Olin niin naisellinen kuin vain saatoin ja huusin miestä apuun. Ilman häntä olisin ollut neuvoton, en olisi pystynyt koskemaan kuolleeseen eläimeen, en sitten edes pitkällä tikulla. Ikävä tosiasia kuitenkin näkyi metrien päähän - eläimellä oli kapi. Yök. Ja seuraavassa hetkessä apua - onko se tarttunut koiraan? Seurasi intensiivistä googlausta, soittoja useille eläinlääkäreille ja lopulta mielenrauhan antava lääkitys, muutama tippa nestettä niskaan ja sillä hyvä.
Meillä ei koskaan ole ollut näin paljon eläinlääkärikäyntejä (ja kuluja) kuin maalla asuessa. On ollut tassu ja silmävaivaa ja nyt kapiaavistus. ≈ Meille ihmisillekin käy havereita, tulee enemmän mustelmia ja haavoja piha- ja remonttihommissa, välillä sisällä on kylmä kun ei ole kaukolämmön takaamaa tasaista lämpöä, olen tippunut hevosen selästä elämäni ensimmäisen kerran. Syymasennuskin iskee astetta julmempana kun pimeys on niin syvää. Elämä on kovempaa maalla, ja haluaisin sanoa myös että antoisampaa. Mutta tänään on taas sellainen päivä etten ole siitä ihan varma.