Oma maa...

...peruna. Nostettiin eilen n. 20 kg omaa satoa. Kyllä oli mukavaa. Edes vähän hyvittää sitä ettei omenoita sitten nyt tosiaankaan tule. Myös karhunvadelmat kypsyy. Myöhäinen kesäkurpitsakin on itänyt. Eipä valittamista, maalla om edelleen mukavaa.
Olin viikonloppuna Bromarfissa ja muistelin kun edellisen kerran kävin siellä kolme vuotta sitten. Ajattelin että asuappa näin kauniissa ja rauhallisessa paikassa luonnon keskellä, käydä talilla ja hoitaa puutarhaa, tehdä koirien kanssa metsälenkkejä. Kyllä mieli lepäisi, olisin tasapainoisempi ja sielulle maalla asuminen olisi balsamia. Taisin myös ajatella että saahan sitä haaveilla muttei siitä varmaan mitään tule. Mutta tulipa vaan. Joskus unelmat käyvät toteen ja unelmointi taatusti tekee hyvää sielulle. Siitä tasapainoisuudesta en sitten tiedä.

Lomailua ja aikaa ajatella

Tiedät olleesi lomalla kun pakastin on pullollaan mustikoita, punaisia viinimarjoja, vadelmia, mansikoita...
Löysin myös viimeisenä lomapäivänä ystävän kanssa mustikanpoimintareissulla loistavan kanttarelli paikan. Mentiin sitten kotiin ja laitettiin ukoille kanttarellimuhennos. Täydellinen lomanlopetus.
Omat perunat on vielä nostamatta, katkoin varret viikko sitten mutta jätin maahan että kuoret vahvistuu. Niin neuvottiin netissä tekemään. Mietin että talon entisillä asukkailla on varmaan myös ollut perunamaa. Mistä päättelen? No eikö ennen oltu paljon omavaraisempia ja meidän nurmikko on kuin perunmaata jo valmiiksi. ei siinä ole neliönkään tasaista kohtaa. Mahtoivatko alkuperäiset asukkaat, Andstenin-perhe miettiä miten perunat istutetaan ja milloin ne nostetaan. Minulla on sellainen kuva että he tiesivät sen jo valmiiksi. Se oli ikäänkuin heidän DNS:hansa kirjoitettu. Niinkuin he tiesivät miten tontti raivata ja talo rakentaa. Mihin se on meiltä sitten hävinnyt. Pienimpäänkin hommaan tuntien surffailua netissä, kymmeniä kierroksia bauhausseissa ja plantageneissa. Hyvä kun en tarkistanut netistä miten mustikat poimitaan. Me ollaan niin vieraantuneita luonnosta, kaikesta luonnollisesta, oman järjen käyttö tuntuu joskus myös vieraalta. Tuntuu että jossain on se oikea tieto, täytyypä googlata. ajattelen Andstenin perhettä silloin tällöin, vaikken tiedä heistä juuri mitään. Varmaan äiti, isä ja pari lasta. Isä oli sotaveteraani ja talo on rakennettu lahjoituksina saadusta materiaalista talkoovoimin, sen olen kuullut. Saatan kyykkiä pienen kasvimaani vieressä heidän istuttamien luumipuiden katveessa ja miettiä viljelivätkö he salaattia ja basilikaa. Tuskin. Mutta herneitä ja tilliä ehkä, niinkuin minä. Yritän kovasti saada multaa kynsieni alle, elää vähän enemmän vuodenaikojen mukaan, luonnon kiertokulun iskostumaa takaisin geeneihini. En tiedä vielä tulenko onnistumaan siinä mutta aion yrittää.