Pankissa ja maastossa

Pankissa käyminen ei ole mitään kivaa puuhaa. Pankin setä latoo numeroita ja sitä huomaa yhtäkkiä pallon jalassaan. Ei tule yhtään vapautunut, takaisin luontoon-olo. Laina-ajan loppuessa olen 55-vuotias. Voi onni ja autuus kun talo on sitten maksettu pois. Vaikka sehän on vaan teoriaa, todellisuudessa meille tulee lottovoitto jolla maksetaan laina pois ja ostetaan lomaosake Espanjasta eikä kosketa enää ikinä haravaan tai vasaraan.

Samana päivänä ehdin ajatella myös ihan toisensuuntaisia ajatuksia. Olin ratsastamassa maastossa, aurinko paistoi ja sain pienen hien pintaan itsepäistä ratsuani kiskoessa. Kotiinpäin ajellessa tuli sellainen tunne että olin taas tehnyt jotain mitä ihmisen kuuluukin tehdä, jotain mikä tuntuukin joltain ja jossain.

Uudesta kodista on kymmenen minuutin ajomatka tallille. Se tuntuu ihan mukavalta.

Miten tähän on tultu?

Miten päätös kypsyi, mistä se ajatus sitten lähti? En tiedä itsekään. Noin reilu vuosi sitten, juuri kun olimme muuttaneet isompaan, ja todella ihanaan, kämppään, aloin saada kummallisia tuntemuksia. "Olisi kiva möyriä omassa kasvimaassa" ja "Olisi ihanaa maalata oman talon seiniä". Silloin en ajatellut mitään konkreettista unelmataloa, tiesin vaan että talo saisi mieluusti olla vanha, jo vähän elämää nähnyt, mutta ei mikään täyspommi ja että pihan pitäisi olla mahdollisimman iso. Eksyin yhä useammin oikotielle. Aloin tajuta miten paljon talot Helsingin seudulla maksavat ja miten pieniä tilkkuja tontit ovat. Kivan näköiset talot ihan minimaalisella tonttipahasella olivat reilusti bugjetin ulkopuolella.
Aloin lämmitellä miestäni ajatuksella oikeasta maallemuutosta. Hän on hitaasti syttyvää sorttia ja hyvä niin, olisin jo ehtinyt tehdä monta hätiköityä päätöstä tuntematta omakotitalomarkkinoita yhtään, jos hän ei olisi jarrutellut. Mies kuitenkin alkoi lämpenemään, käytiin muutamaa taloa katsomassa ja hups - tarjous hyväksytty, kuntotarkastus huomenna ja muutto (jos kaikki on hyvin, fingers crossed) kesäkuun alussa.
Tuntuu kuin iso pyörä pyörisi ja minä vaan siinä mukana. Vähän hirvittää, ja päällimmäisenä kuitenkin ilo ja innostus. Ystäviltä ja työkavereilta vaan positiivista palautetta. Perhe, äiti, sisko, anoppi ja appiukko, ovat vähän varovaisempia - kai ne tietää että niiden niskaan ne huolet sitten
kaadetaan jos tiukka paikka tulee. Mutta se on vain yksi pieni keltainen talo, ei se maailmaa kaada, eihän?

DET STORA BESLUTET är gjort!

Vi har gett ett bud, budet har godkännts av säljaren. Vi ska flytta till ett gult hus på landet, karln, hunden och jag. Vi ska ta vårt pick och pack och ge oss ut på ett äventyr.
Vi har ingen aning vad vi har gett oss in på.

Jo, det var jag som sa att "aldrig flyttar jag utom spårans räckhåll". Man får väl ändra åsikt!

Stället heter Solliden, må det vara ett tecken på att solen alltid skiner där och allt går väl.
Jag är livrädd och överlycklig om vartannat.