Ja juuri kun luulit ettei enää voi tulla pimeämpää

Sähköt meni tapaninmyrskyssä aamupäivällä. Tuulta oli puuskissa yli 20 ms, rikoin autotallin oven kun laitoin autoa sisään suojaan. Metsät on täynnä tuulenkaatoja. Miksiköhän puut kaatuvat herkemmin metsässä kun yksittäin aukealla? Vai näyttääkö se vain siltä kun puita on enemmän. Kirjoitan tätä vähän ennen kymmentä illalla ja vielä ollaan ilman sähköä. (Postaus tehty työpaikalta tiistaina - raportti kotoa kertoi äsken että edelleen mennään hämärän hyssyä.)
Tämä on vasta toinen kerta täällä asumisen aikana kun sähköt on muutamaa sekuntia pidempään pois. Viimeksi olin leipomassa limppuja siskontytön nimiäisiin puolitoista vuotta sitten. Nyt ei onneksi ollut mitään tärkeää tekemistä, jouluvieraat oli jo lähteneet, töitä ei tarvitse eikä saa vapaapäivänä tehdä.
Muutaman tunnin sähköttömyys on aika hauskaa ja tunnelmallista. Keitin aamukahvit puuhellalla ja syötiin aamupala hämärässä kynttilän valossa kun aurinko oli vasta nousemassa.
Päivällä tehtiin pitkä lenkki aurinkoisessa ja todella tuulisessa säässä. Mutta sitten kun sähköttömyys on jatkunut puolivuorokautta - ei pääse nettiin, ei voi ladata puhelinta. Ei voi imuroida. Ei pestä pyykkiä. (Kyllä, se voi tosiaan harmittaa.) Ei katsoa telkkaria. Ei kuunnella musiikkia tai radiota. Neljän jälkeen tulee pimeä, olen lukenut kirjan loppuun otsalampun valossa. Olin yksin koko illan kun mies lähti VPKn keikalle sahailemaan linjojen päälle kaatuneita puita.
Nukahdin sohvalle, mitä en normaalisti koskaan tee.
Tylsää on, sen vielä kestää.
Mutta täällä maalla meillä on kohta ihan oikeitakin ongelmia. Hanasta ei tule kohta enää vettä, kun pumppu ei käy. Lämmön puutteesta ei näillä keleillä ole huolta ei heti, ulkona oli päivällä +7. Takassa ja keittiön hellassa on tuli. Ulkona on vielä pilkkopimeämpää kuin ennen, kun edes naapurin valot ei kajasta meidän pihaan. Pakastimet sulaa ja miten käy kaikkien marjojen, kalojen ja lihojen?
Sähköyhtiön vikapäivystykseen ei ole päässyt läpi koko päivänä.
Mutta tunnelmallista on, kynttilän valossa, niin kauan kun kynttilöitä riittää.

Tätä pimeyttä

Viime vuonna lumi tuli 17.11. Tänä vuonna joulukuun alussa satanut ensi lumi on sulanut pois. Lämpötilat plussan puolella ja vettä sataa. Pimeys on täällä meillä päin niin erilaista kuin kaupungissa. Kun on pimeää niin sitten tosiaan on.
Naapuri sentään sulotuttaa meidän oloa valaisemalla oman tonttinsa perusteellisesti. Heillä on kattavat ulkovalot kulkuteillä ja hyvisä ajoin ennen pikkujouluaikaa alkoi sinne sun tänne ilmestyä valonauhoja ja verkkoja. On valaistuja puskia ja kransseja.
Viikko pikkujoulun jälkeen minua alkoi jo niin hävettää ettei meillä ole mitään että laitoin yhden valopallon ikkunaan heidän puolelle. Että näkevät että on meilläkin sentään jotain tunnelmaa. Muutama päivä siitä laitoin toisen häkkyrän keittiön pöydälle. Ja sitten kävin vielä ostamassa valonauhan kuistin aitaan ripustettavaksi. Mihinkään kilpavaruteluun ei sentään parane ryhtyä. Tiedän jo että hävittäisiin ihan kuusnolla. Onneksi naapurin eläkeläispariskunnalla on sentään suht hyvä maku, vaikka vähän prameileva. Pahimmillaan siellä voisi olla tonttuja ja poroja ja välkkyviä moniväri hässäköitä. Silloin saattaisi jopa toivoa enemmän pimeyttä.
Istun nyt tässä keittiön pöydän ääressä kirkasvalolampun loisteessa ja yritän lohduttaa itseäni, ei enää montaa päivää niin mennään valoisampaa kohti.

Pieni muutto

Muutimme makuuhuoneen olohuoneeseen talveksi. Varaava uuni on olohuoneessa ja huone on ollut kovin vähällä käytöllä. Mikä sen parempi kuin siirtää sänky kylmäksi ajaksi takkatulen lämpöön. Kesämakkari on nyt kylmillään ja säästämme toivottavasti pikkasen sähköäkin. Joka sentti on tervetullut, sen verran tuoreessa muistissa on viime talven hirmuiset sähkölaskut.
Olen muuttaja, kaipaan vaihtelua ja uusia asioita. Kaksi vuotta samassa asunnossa on ennenkin tuottanut tuskaa. Mutta ei, taloa ei ole laitettu myyntiin. Tällä kertaa tyytyminen pienempiin muutoksiin.
Ulkona on jo pilkkopimeää suurimman osan kotonaoloajasta, meidän tiellä ei edelleenkään ole katuvaloja, lumilinkoa ei ole hankittu eikä ilmalämpöpumppua. Yhdellä autolla ajellaan edelleen. Remonttihommaakin varmaan on rästissä omiksi ja naapurin tarpeiksi. Pihakin on haravoimatta. Mutta pakastin on pullollaan marjoja, liiterissä polttopuita yhden talven tarpeisiin ja meidän lauma viihtyy edelleen Oitmäessä.

Oma maa...

...peruna. Nostettiin eilen n. 20 kg omaa satoa. Kyllä oli mukavaa. Edes vähän hyvittää sitä ettei omenoita sitten nyt tosiaankaan tule. Myös karhunvadelmat kypsyy. Myöhäinen kesäkurpitsakin on itänyt. Eipä valittamista, maalla om edelleen mukavaa.
Olin viikonloppuna Bromarfissa ja muistelin kun edellisen kerran kävin siellä kolme vuotta sitten. Ajattelin että asuappa näin kauniissa ja rauhallisessa paikassa luonnon keskellä, käydä talilla ja hoitaa puutarhaa, tehdä koirien kanssa metsälenkkejä. Kyllä mieli lepäisi, olisin tasapainoisempi ja sielulle maalla asuminen olisi balsamia. Taisin myös ajatella että saahan sitä haaveilla muttei siitä varmaan mitään tule. Mutta tulipa vaan. Joskus unelmat käyvät toteen ja unelmointi taatusti tekee hyvää sielulle. Siitä tasapainoisuudesta en sitten tiedä.

Lomailua ja aikaa ajatella

Tiedät olleesi lomalla kun pakastin on pullollaan mustikoita, punaisia viinimarjoja, vadelmia, mansikoita...
Löysin myös viimeisenä lomapäivänä ystävän kanssa mustikanpoimintareissulla loistavan kanttarelli paikan. Mentiin sitten kotiin ja laitettiin ukoille kanttarellimuhennos. Täydellinen lomanlopetus.
Omat perunat on vielä nostamatta, katkoin varret viikko sitten mutta jätin maahan että kuoret vahvistuu. Niin neuvottiin netissä tekemään. Mietin että talon entisillä asukkailla on varmaan myös ollut perunamaa. Mistä päättelen? No eikö ennen oltu paljon omavaraisempia ja meidän nurmikko on kuin perunmaata jo valmiiksi. ei siinä ole neliönkään tasaista kohtaa. Mahtoivatko alkuperäiset asukkaat, Andstenin-perhe miettiä miten perunat istutetaan ja milloin ne nostetaan. Minulla on sellainen kuva että he tiesivät sen jo valmiiksi. Se oli ikäänkuin heidän DNS:hansa kirjoitettu. Niinkuin he tiesivät miten tontti raivata ja talo rakentaa. Mihin se on meiltä sitten hävinnyt. Pienimpäänkin hommaan tuntien surffailua netissä, kymmeniä kierroksia bauhausseissa ja plantageneissa. Hyvä kun en tarkistanut netistä miten mustikat poimitaan. Me ollaan niin vieraantuneita luonnosta, kaikesta luonnollisesta, oman järjen käyttö tuntuu joskus myös vieraalta. Tuntuu että jossain on se oikea tieto, täytyypä googlata. ajattelen Andstenin perhettä silloin tällöin, vaikken tiedä heistä juuri mitään. Varmaan äiti, isä ja pari lasta. Isä oli sotaveteraani ja talo on rakennettu lahjoituksina saadusta materiaalista talkoovoimin, sen olen kuullut. Saatan kyykkiä pienen kasvimaani vieressä heidän istuttamien luumipuiden katveessa ja miettiä viljelivätkö he salaattia ja basilikaa. Tuskin. Mutta herneitä ja tilliä ehkä, niinkuin minä. Yritän kovasti saada multaa kynsieni alle, elää vähän enemmän vuodenaikojen mukaan, luonnon kiertokulun iskostumaa takaisin geeneihini. En tiedä vielä tulenko onnistumaan siinä mutta aion yrittää.

Todellista satoa

Mistä sen tietää että sadonkorjuu lähestyy? Marjat kypsyy, illat hämärtyy... Tänään huomasin uuden merkin lähestyvästä sadonkorjuuajasta. Olen muutamana iltana tallilta kotiin ajaessa tai lenkiltä palatessa kiinnittänyt huomiota peltojen reunoissa hiljalleen käveleviin miehiin. Yleensä he liikkuvat yksin, lippis päässä, tuulipukuun sonnustautuneena. Katse harhailee, hän tarttuu satunnaiseen tähkään ja tarkkailee sitä. Maajussihan se siinä. Hän seuraa sadon kypsymistä, hänen leipänsä on siinä käsin kosketeltavissa.
Teki mieli mennä kysymään muutama tyhmä kysymys, että mistä sitä niinkun tietää että se on valmista... öö, puitavaksi? En sitten mennyt, en halunnut häiritä.
Tulin sisälle, napsuatin koneen päälle ja kirjoitin blogipostauksen. Mihin tämä maailma on menossa. Vieraannutaanko me täysin todellisuudesta näiden koneidemme ääressä.
Sitäkin minä olen täällä maalla hakemassa, todellisuutta, jotain käsin kosketeltavaa.
Naapuri toi eilen pussillisen pullia rappusille sillä aikaa kun olin tallilla. Pussiin oli kiinnitetty kortti jossa kiitettiin ja toivotettiin siunausta. Siitä tuli oikein hyvä mieli. Jä hyvä maku suuhun. Käsin kosketeltavaa ja suin maisteltavaa.

Yksin kotona 2

Totta puhuen saattaa olla jo osa kolme tai neljä. Pidän yksinolosta. Joku aina kysyy, siis äiti, että pelottaako minua olla yksin isossa talossa. Ei me sentään niin metsässä olla. Naapurissa on sellaiset valonheittimet että vaikka olisikin pimeää ei mikään mörkö uskalla tulla sataa metriä lähemmäs. Mikä sen parempaa kun uneliaat kesäaamut, reipas lenkki koiran kanssa, tyhjä talo, aamutee kaikessa rauhassa.
Silloin tällöin yksinolo on mannaa erakon sielulleni.
Taannun aivan teiniksi kun olen yksin. En korjaa jälkiäni, en syö kunnolla, katson koneelta lempisarjoja yömyöhään ja mässytän jäätelöä, sängyssä!
Tarvitsen tätä vastapainoa kunnolliselle minälleni joka tekee ahkerana vähän kotitöitä joka päivä ja siivoaa useimmiten jälkensä. Se pesee pyykkiäkin melkein joka päivä ja naputtaa miehelle kun se ei koskaan muista laittaa konetta pyörimään. Se sosiaalinen toinen minäni ei koskaan syö sängyssä tai jätä tiskejä moneksi päiväksi lojumaan.

Olen tänään imuroinut, pesukone linkoaa parhaillaan, ostin konetiskiainetta kaupasta.
Kuin hyvitelläkseni siivosin vielä autonkin. Ihanaa että saa paremman puoliskoni huomenna kotiin, oli jo kova ikävä.

Vastaleikatun nurmikon tuoksua

Melkein kesäkuun puolivälissä, eli eilen, on ehkä vähän liian myöhäistä leikata nurmikkoa ensimmäistä kertaa. Meidän vanha leikkuri ei meinannut jaksaa tiheän ja aika pitkäksi jo kasvaneen ruohon läpi. Mutta nyt se on tehty ja yksi huolenaihe vähemmän. Päässäni pyörii koko ajan jatkuva todo-lista. Joinain iltoina ei vaan jaksa, ei huvita.
Siitä tulee sitten kamalan huono omatunto. Eikä omenapuutkaan ole kukkineet, mistä meidän ensi talven omenahillot nyt otetaan. Että tämmönen päivitys tällä kertaa.

...ja perunamaa!

Vihdoin se on siellä, itse, omin pikku käsin möyhitty perunamaa. Valitsimme vanhan kasvimaan paikan, ensin ajattelemani takapihan sijasta. Siinä pitäisi olla mahdollisimman aurinkoista, jostain syystähän se on alunperinkin valittu kasvimaaksi.
Maassa ei juurikaan ollut kiviä samaisesta syystä. Muuten homma olikin sitten aika hankala. Emme saaneet jyrsintä vuokralle viikonlopuksi joten päätimme sitten tehdä homman käsin, lapiolla, hakulla ja mitä ne nyt oli... Koko perhe osallistui, nelijalkaiset olivat vähän liiankin innokkaita. Vähän on sellainen olo ettei me kyllä tiedetä yhtään mitä ollaan tekemässä mutta siemenperunat on nyt myös ostettu ja ja ensi viikolla ne istutetaan. Mutta oikeita asioita tässä ollaan joka tapauksessa tekemässä, tämän takia tänne muutettiin että päästäisiin kokeilemaan kaikkea tällaista.
Ihanaa, minä nautin, vaikka jouduttaisiin kaivamaan mädäntyneet siemenperunat maasta rikkaruohon seasta ja aloittamaan alusta. Opettaa tämä puutarhanhoito ja kasvimaa minulle ainakin pitkäjännitteisyyttä.

Kotiinpaluu ja kevät

Olen huono nukkuja, ainakin aamuisin. Nämä kirkkaat keät aamut ovat ihan pahimpia, ei millään malta jatkaa unia. Mutta jääpä aikaa blogin päivitykseen.

Kiva oli olla reissussa ja sitten taas hirmu kiva palata kotiin. Varsinkin kun lumet olivat melkein sulaneet ja pääsee vihdoin pihapuuhiin. Kuopsutan vähän sieltä ja haravoin täältä, melko päämäärättömästi. Perunapenkistä haaveilen, ja siihen vähän salaattia kylkeen. Aita ympärille ettei koirat heti kaiva kaikkea ylös. Aloin myös eilen ideoimaan pientä kivi ja maksaruohoasetelmaa takapihalle, siihen kuivaankuumaan kohtaan. Omenapuut ja marjapensaat on leikattu, nyt jännityksellä odotetaan miten ne selvisivät meidän kovakätisestä parturoinnista.

Aamu on kaunis, sanoinkuvaamattoman kaunis. Maa on vielä vihreän ruskea, puiden simut näkyvät jos tarkkaan katsoo. Imassa on odotusta, milloin silmut uskaltavat avautua, pukea maisemaan vihreään. Se voi tapahtua millä sekunnilla tahansa. Jään tuijottamaan maisema keittiön ikkunasta, minuuteiksi, kuin hypnotisoituna. Ihana kevät, kiitos kun tulit ja pelastit viluiset ja nälkiintyneet. Kauan kärsittiin.

Se on siis mahdollista!

En olisi uskonut mutta nyt se sitten tapahtuu, lumi sulaa meidänkin pihalta. Maata näkyvissä! - sain huudahtaa eilen. On siis kevät, en kulje enää Hakanimenrantaan vaan tallustelen pellonlaidassa kumisaappaissani, onnellisena.

Kevättä ilmassa

Kärsimme, sanan nimenomaisesssa merkityksessä, huippukylmistä ilmoista monta viikkoa tänä talvena. Aamu toisensa jälkeen elohopea painui alle -25, ja sellaisilla keleillä ihminen, tai minä ainakin toimin säästöliekillä. Koirien kanssa pakolliset ulkoilut ja äkkiä sisään lisäämään puita takkaan ja keittiön hellaan.
Onneksi maaliskuu toi tullessaan leppeämmät ilmat, valoismmat illat ja kevään tunteen. Mitään puutarhasuunnitelmia ei kannata silti vielä alkaa tekemään, kestää tovin ennekuin nämä lumet sulavat. Suunnittelen meidän pihalla toista rehotuskesää, välivuotta, mjukstart som man säger.
Aion satsata vain peruna ja salaattipenkkiin, ja äiti saa tulla istuttamaan marjapensaat ja mansikat jos haluaa. Niin ja hedelmäpuut pitäisi leikata, ja pensaat. Pihakivetys pitäisi uusia ja luoda vähän uusia polkuja. Siinäpä puuhaa ja suunnitelmaa kerrakseen, työtäyteinen kesä. No mitään remonttihommia ei ainakaan tehdä, paitsi talon maalaus, terassin kunnostus, ja piharakennuksen lattian oikominen olisi kiva...
Apua!!! Yht'äkkiä haluankin vaipua takaisin talvihorrokseen, kelata takaisin joulunpyhien mitään tekemättömään mässäilyyn, pimeisiin iltoihin takan tai TV:n edessä, huppu päässä, villasukat jalassa ja peitto tiukasti korvilla. Vielä vähäksi aikaa.

Yö jolloin taivas putosi niskaan.

Tiedättehän ne gallialaiset, jotka pitävät muita hulluina, mutta pelkäävät itse että taivas putoaa niskaan. Huomasin viime viikonloppuna että siinä on jotain alkukantaista, se on ikäänkuin luonnollinen pelko joka kumpuaa jostain syvältä.
Heräsin neljän aikaan kamalaan meteliin - pomppasin sängystä paniikissa, vanhempi koira heräsi ja haukkui - Mitä tapahtuu! - huusin miehelle.
Ei, se on vaan lumi joka tippuu katolta. Lämpötila oli mennyt plussan puolelle ja lumi lähtenyt valumaan alas.
Ennen tätä en tiennyt mitä lumityöt tarkoittaa. Suojalumi on painavaa ja tarttuu lapioon. Ja sitä oli paljon. Kun lumi on tippunut katolta vauhdilla ja voimalla oli se pakkautunut paikoitellen niin kovaksi että sitä mahdoton lapioida pois.
Ajelkoot naapurit vaan mönkijöillään ja traktoreillaan, me lapioidaan, se on hyvää kuntoilua! Sanomattakin selvää että urakka ei ole vielä valmis ja sää meni pakkasen puolelle jo eilen. Mutta nyt me jo sentään päästään talosta ulos ja liiteriin hakemaan lisää puita. Kyllä, maalla on mukavaa.