...jag drömmer om en jul hemma...

Eikä tarvitse enää uneksia, tänä jouluna me pysytään kotona Sollidenissä.
Olen joulusiivonnut (ylimalkainen imuroiti), leiponut (yhden vuokaan kiinnipalaneen mautekakun, sata, melkein, päältä palanutta mallaslimppua, muutaman piparin pakastetaikinasta), käynyt jouluostoksilla (Prismassa)ja paketoinut lahjat ( vanhoihin lahjapusseihin ja sanomalehtipaperiin.
Otan joulustressiä vain siitä ettei minula ole joulustressiä. Glögi lämmetköön, kinkku paistukoon ja puuro kiehukoon! Joulurauhaa...

Lumitöitä

Pysyvä lumipeite satoi tänä vuonna maahan 18.11.2010. Sen jälkeen lunta on tuprutellut tasaiseen tahtiin, harvase päivä, monta senttiä kerrallaan. Veikkaisin että takapihalla on sellaiset 80 senttiä parhaimmillaan. Runsasluminen talvi on varmaan joillekin hyvä, lumi suojaa ja eristää, siinä on hauska leikkiä, suksia menee kaupaksi ja talvinen maisema on kaunis katsella. Mutta entäs peurat joiden on vaikea kulkea ja löytää ruokaa, puhumattakaan pienemmistä eläimistä. Kaupunkilaisten autot hautautuu lumeen ja bussit myöhästelee. Omakotitaloasujan hauista koetellaan. Kun olet aamulla tehnyt lumityöt niin on se onni tehdä ne sitten iltapäivällä uudestaan jotta voisit sitten illalla vielä tehdä ne kertaalleen että ylipäätään pääset talostasi ulos aamulla, lumitöitä tekemään tietty.
Mutta en minä valita. Ja miten turhaa se olisikaan. Osoittaisinko kenties valitukset Kirkkonummen kunnalle vai ihanko yläkerran herraa/rouvaa pitäisi lähestyä?
Maiseman kauneutta ei voi kiistää, siniset hetket ovat lähes maagisia. Keksin tänään vielä yhden hyvän puolen lumipeitteessä -koirien tassut pysyvät puhtaina.
Eikä tarvitse kuunnella valitusta mustasta joulusta, nyt on sitten niin maan perusteellisen valkeaa.
Yön aikana takapihalle oli tullut uusia peuranjälkiä joten vielä ne pääsee siinä kulkemaan.

"Ei tää ikinä valmistu" ja muita möläytyksiä

Remontti on sellainen eläin että sitä ei kesytä pirukaan. Se pesiytyy kotiisi, elää omaa elämäänsä villinä ja sotkee kaikki paikat. Se koettelee hermoja ja parisuhdetta.
Kaikki on remontin syytä. Se saa muuten ihan fiksut aikuiset ihmiset käyttäytymään kakaramaisesti harvase ilta. Remontti on aikuisten känkkäränkkä.
Olen alusta asti myöntänyt etten osaa juuri mitään remontoinnin saralla ja en ole niin hirvittävän kiinnostunut opiskelemaan googlen ja kaiken maailman tee-se-itse ja epäonnistu-kolmasti -foorumin avulla jokakodin rakennusmestariksi. Mulla ei kerta kaikkiaan kestä pinnä. Haluan päästä helpommalla.
Mies on toista maata. On pitkää pinnaa, hahmotuskykyä, kestävyyttä, voimaa, hämmästyttävät googlaustaidot - kaikinpuolin yli-ihminen näissä remonttihommissa.
Melkein kaikki onkin mennyt putkeen. Keittiö valmistui ajallaan, oluhuoneesta tuli todella kaunis, mitä nyt itkee jalkalistojaan kun minä en saa naulapyssyä nostettua pikku kätösiini, eteisenkin mies maalasi yllätyksenä kun minä vaan join viiniä Pariisissa. Mutta tämä sauna, sitä on nyt suunniteltu toista kuukautta, ja kun työt viimein pääsivät alkamaan meni vähän liiankin kanssa putkeen. Nimittäin lämminvesiputkeen. Ollaan pisteessä A, tai oltiin ennen eilistä iltaa kun rakkaani teki kamalan urakan - asensi kipsilevyt, eristeet, koolaukset, kaakelilujan, muurasi luonnonkivilaatat seinään ja kaiken päälle vielä iltapuhteina ovilistat olohuoneeseen. No, mitäs minä siihen muuta kuin: ei tää ikinä valmistu ja jäkäjäkä valivali.
Mutta älä tule liian usein känkkäränkkä, tule vain kerran viikossa.

Mikä se siellä keittiön nurkassa puhisee ja puhkuu

Se on meidän uusi, vanha, ihana puuhella. Se on täydellinen, ja siinä on tuli.
Tämän täytyy nyt olla seitsemäs taivas, en voi kuvitella suurempaa onnea näin loppusyksyn synkeinä iltoina kuin tulla kotiin, laittaa tuli hellaan ja syttää kynttilät.
Ehkä vähän liiottelen mutta on se oikeastikin tosi makee. Aito Siro nro 50, ei ole ollut käytössä kolmeenkymmeneen vuoteen mutta siinä se nytkin pörisee, aivan kuin uutena.
Saimme hellan lahjaksi rakkaalta kummitädiltä joka nukkui pois muutama viikko lahjan antamisen jälkeen. Toinenkin keittiön tunnelman luoja on muisto hänestä, saimme samalla hellanhakureissulla vanhan opetustaulun jossa on kaunis maisema kahviplantaasilta. Se muistuttaa paitsi rakkaasta ihmisestä myös ajasta jolloin ei tiedetty powerpointeista eikä edes piirtoheittimistä.
Uutta ja vanhaa, sopivassa suhteessa.

Osaan arvostaa katuvalaistusta...

ihan uudella tavalla. Meillä ei sitä nimittäin ole. Tänään iltalenkillä törmättiin koiran kanssa hirveen, melkein. Koira käytti jos teeskentelee ettei siellä ole mitään niin siellä ei ole mitään-tekniikkaa ja minä täysillä kohti mustaa aukkoa. Halusin nähdä lähteekö se karkuun. Otus löntysteli hitaasti pellon reunaan, muutaman kymmenen metrin päässä meistä. Oli jo lähes pilkkopimeää ja satoi pientä tihua. Tunsin itseni vähän hulluksi kun maiskuttelin ja viheltelin pimeyteen. Hirvi seiso hievahtamatta paikallaan.
Se haistoi pelon ja metsäkokemattomuuden meistä. Käännyttiin takaisin, toinen meistä kirjaimellisesti häntä koipien välissä, toinen vähän hämmentyneenä - miten minun olisi pitänyt reagoida? Entä hirven?
Muutkin metsäneläimet ovat aiheuttaneet meille päänvaivaa. Pihalta, viisi metsiä talosta löytyi kuollut supikoira. Olin niin naisellinen kuin vain saatoin ja huusin miestä apuun. Ilman häntä olisin ollut neuvoton, en olisi pystynyt koskemaan kuolleeseen eläimeen, en sitten edes pitkällä tikulla. Ikävä tosiasia kuitenkin näkyi metrien päähän - eläimellä oli kapi. Yök. Ja seuraavassa hetkessä apua - onko se tarttunut koiraan? Seurasi intensiivistä googlausta, soittoja useille eläinlääkäreille ja lopulta mielenrauhan antava lääkitys, muutama tippa nestettä niskaan ja sillä hyvä.
Meillä ei koskaan ole ollut näin paljon eläinlääkärikäyntejä (ja kuluja) kuin maalla asuessa. On ollut tassu ja silmävaivaa ja nyt kapiaavistus. ≈ Meille ihmisillekin käy havereita, tulee enemmän mustelmia ja haavoja piha- ja remonttihommissa, välillä sisällä on kylmä kun ei ole kaukolämmön takaamaa tasaista lämpöä, olen tippunut hevosen selästä elämäni ensimmäisen kerran. Syymasennuskin iskee astetta julmempana kun pimeys on niin syvää. Elämä on kovempaa maalla, ja haluaisin sanoa myös että antoisampaa. Mutta tänään on taas sellainen päivä etten ole siitä ihan varma.

Kenellä on aikaa blogata?

Remontti täydessä vauhdissa eikä aikaa tehdä blogipäivityksiä. Pistetään aloittelijuuden piikkiin, en ole kehittänyt itselleni bloggausrutiinia. Mutta haaveilen jo syksyn pimevistä illoista kun uudessa keittiössä porisee joku ihana keitto tai pataruoka ja kakluunissa on tuli ja minulla aikaa kirjoittaa. Hah. Mutta näille kuvitelmille sitä ihminen elää. Minä elän.
Tosin olen nauttinut ihan nykyhetkistäkin -kirpeistä aamuista kotipihalla, viinimarjojen, luumujen ja omenoiden poimimisesta, kauniista auringonlaskuista pellon laitaan.
Kello on yli yhdeksän illalla, sirkkeli laulaa tulevassa olohuoneessa kun mies sahailee keittiötasoja. Aion silitellä uusia puisia tasojani joka päivä seuraavan kuukauden ihastuksesta huokaillen, joka toinen päivä ne pitää öljytäkin. En välitä vaikka ne olisivat kuinka epäkäytännölliset, puu on kaunis ja lämmin käden alla.
Otan nyt tavoitteekseni tehdä blogipäivityksen joka viikko koska nyt alkaa se todellinne tulikoe. Tulee pimeä ja kylmä, onko maalla silloin vielä kivaa, viihdynkö? Kesä on vain kesä, kesällä voi nukkua vaikka teltassa ja vaellella päämäärättömästi, olla huoleton. Syksy ja talvi vaativat enemmän järjestelmällisyyttä, paikallaan pysymistä, määrätietoisuutta. Onko minulla sitä vai haluanko taas vaihtaa maisemaa? Iskeekö kaipuu Kallioon?

Bussilla töihin?

Meillä on kyllä bussipysäkki ihan 50m ovelta mutta siinä pysähtyvä bussi vie ihan väärään suuntaan. Poden huonoa omaatuntoa jokapäiväisestä autoilusta töihin ja takaisin. Ja nautin samalla kun oma kuski, rakas mieheni siis, vie ovelta ovelle.
Mutta olen siis mukavuudenhaluisen ja ympäristötietoisen minäni välissä tunteiden ja mielipiteiden ristituulessa.
Tänään kokeilin kompromissiratkaisua. Mies jäi etätöihin ja kuljetti minut lähimmälle pysäkille josta kulkee suora linjuri työpaikalle.
Se oli aika mukavaa, kesäisenä aamuna istuskella pysäkillä hetki, sitten lueskella matkalla ja saapua kohtuullisen ajan puitteissa työpaikalle. Ei yhtään sen rassaavampaa kuin hlöautokyyti. suurena ympäristötekona en sitä tietenkään pidä, jouduinhan kulkemaan alkumatkan omalla pösöllä joka sitten vielä ajettiin takaisin böndelle. Mutta jos ei muuta niin vaihtelua.
Katselin tänäkin aamuna kauhulla työmatkani varrelle nousevia uusia asuinalueita. Taloja vierivieressä. Yök. Niin rumia ja persoonattomia. On kai hieman elitististä ajatella etten koskaan voisi asua moisessa paikassa, lähiössä, jossa kaikki talot ovat samanlaisia, uusia ja sieluttomia. On se aika elitististä, on se.
Mutten silta malta olla ajattelematta että onneksi minä asun keltaisessa talossa pellon reunassa ja samanlaista tönöä ja paikkaa ei ole kellään.
Istun mielelläni bussissa sen ylimääräisen vartin suuntaansa, jos se on ainut hinta mikä siitä on maksettava. Noin niinkun kuvainnollisesti. Tänään ainakin tuntuu siltä. Että se on ainoa hinta ja että istun mielelläni bussissa.
Katsotaan miten se mieli muuttuu kun remontti alkaa ja päivät lyhenee.

Näitä hetkiä

Näitä hetkiä varten minä muutin tänne, pellon laitaan. Perjantai-iltapäivä omalla terassilla, työviikkoa takana mutta ei tunnu missään kun edessä on kylmää olutta, hesari ja peltomaisema. Koira istuu vieressä ja tiirailee pellolle. Vain linnun viserrystä ja kaukainen liikenteen humina, niin klisee. Muutin tänne että saisin ladella näitä latteuksia itselleni ja toistella perään - Ihanaa!

Pikku projekteja

Maallemuuton ja omakotitalo asumisen ohjenuoraksi ja motoksi olen ottanut "pikkuhiljaa hyvä tulee" tai kansainvälisesti ja vähän filosofisemmin "Keep calm and carry on". Ostin miehelle T-paidankin jossa on tuo teksti. Vaikka itselleni minä sitä enemmän hoen. Kaikkea ei voi saada valmiiksi kerralla. Pitää suunnitella hyvin ja sitten se on puoliksi jo tehty.
Ensimmäiseksi projektiksi otimme makuuhuoneen seinien maalauksen. Tapetit olivat kamalassa kunnossa ja katonrajassa kiersi hirveän ruma sininen boordi. Eli valkoista maalia päällä ja katonrajaan raikas punainen viiva. Siitä tuli hieno. Huoneessa ei sitten paljon muuta olekaan kuin sänky, vaatenaulakko ja yöpöytä. Ja punainen pinnatuoli joka minulla on ollut pienenä omassa huoneessani. Onneksi äiti on säästänyt sen - kin!
Seuraava "pikku" projekti onkin ollut puutarhakalusteet. Pitää ehdottomasti olla valkoiset, ja kaupoista löytyy vain rumia ja/tai jumalattoman kalliita. Mikä neuvoksi? Ostetaan halvalla ja nähdään kamala vaiva niin hiomisessa ja maalaamisessa mutta hienot niistä tulee.
Viikon paras uutinen liittyy kuitenkin siihen mainostettuun suunnitteluun.
Keittiö on ollut ongelma alusta asti. Se on rumassa kunnossa, tyhmässä paikassa ja vähän hassun mallinen. Kaiken maailman vinkkelit, oviaukot, rappuset ja matalat ikkunat sotkee eikä täydellistä keittiösuunnitelmaa saa tehtyä. Olin jo vaipumassa masennuksen alhoon ja ajattelin että jätetään tekemättä ja syödään pelkkää grillimakkaraa kesät talvet.
No, istuin sitten edellis lauantaina juuri paikallesaapuneessa kiikkustuolissa, nauttien sähkökatkoksen tuomasta rauhasta (ihan kun meillä maalla koskaan mikään kamala meteli ja hoppu olisi) ja odottelin että limpputaikina nousee. Ja PLING! Kuningasajatus - siirretään kettiö seinän toiselle puolelle joka on nyt läpimeno-olohuone. Siitä tulee toimiva ja selkeä, lähelle kakkossisäänkäyntiä, ikkunat kadulle, avoimena ruokasaliin. Ihanaa. Koko lauantai-illan ja sunnuntaina kuljin ihme virne kasvoillani. Meille tulee kuin tuleekin keittiö - selkeä, iso, valoisa.
Pikku hiljaa siis. Kohti täydellisyyttä.

Maalla on mukavaa, mutta aika menee pirun nopeasti.

Kaksi viikkoa takana, melkein. Hengissä ollaan. Nähty: hirvi (vain mies näki), rusakkoja, kaikenlaisia lintuja mitä me ei vielä tunnisteta, västäräkki, pihapuun talitintti, metsäkanapesue (vain minä ja koira nähtiin ja pelästyttiin aika lailla).
On myös koettu kaikkea uutta ja ihmeellistä kuten että naapurit moikkaa, ennen kun ehdit itse moikkaamaan. Ja että oven voi jättää auki kun menee pihalle. Talon rakenteissa rapisee, huolestuako vai viehättyä? Koira saa pihalla hepulijuoksukohtauksia ja sitä on ihana katsella. Lopuksi se heittäytyy pitkin pituuttaan ja näyttää onnellista koiran naamaansa. Sydän sulaa.
Niin ja että aika menee maalla nopeammin.

Kaupat tehty

Omistamme nyt sitten puoliskoni kanssa kiinteää omaisuutta, pankin suosiollisella avustuksella. Hui!
Muuttopäivä lähenee nopeammin kuin mitä muuttolaatikot kämpällä täyttyvät. Huh...

Vänner

Tur att man har vänner. Vi hade en underbar första maj brunch hemma hos oss igår. Det var för kallt att picknicka och så har vi väl blivit lite bekväma av oss. Man vill liksom ha riktiga glas att smutta sitt skumvin ur och maten smakar godare på riktiga tallrikar.

En av mina största farhågor är att tappa kontakten med mina vänner. Jag är redan dålig på att hålla kontakten med många som bor 100 meter från mig. Och det är många som verkligen bor så nära här i Berghäll. Vad händer sen när jag bor 28 km bort?

En dag som denna, när man är lite deppig och irriterad, känns det som ett överväldigande projekt att börja flytta, packa allt i lådor, bär ner alla möbler från sjätte våningen, städa det nya huset och packa upp allt igen. För att packa ner det igen när renoveringen börjar...

Köksrenovation, det är ingen liten grej. Jag har inte kommit längre än till några ideér på hur det skulle kunna se ut:

Typ så. Med mycket färger och 50-tals inspirerat. Gillar speciellt golvet där, och övre skåpen som är orginal och säkert svåra att hitta i gott skick.

Till sist en liten kommentar om det här med språket. För en utomstående läsare skulle det kunna verka förvirrande att jag skriver på två olika språk (eller vem vet flere i framtiden om jag riktigt förivrar mig). Men eftersom min blogg, ännu, inte har några läsare så tänker jag inte bry mig om det. I mitt huvud flyter ändå finskan och svenska i samman och idag låg svenskan mera på ytan.

Pankissa ja maastossa

Pankissa käyminen ei ole mitään kivaa puuhaa. Pankin setä latoo numeroita ja sitä huomaa yhtäkkiä pallon jalassaan. Ei tule yhtään vapautunut, takaisin luontoon-olo. Laina-ajan loppuessa olen 55-vuotias. Voi onni ja autuus kun talo on sitten maksettu pois. Vaikka sehän on vaan teoriaa, todellisuudessa meille tulee lottovoitto jolla maksetaan laina pois ja ostetaan lomaosake Espanjasta eikä kosketa enää ikinä haravaan tai vasaraan.

Samana päivänä ehdin ajatella myös ihan toisensuuntaisia ajatuksia. Olin ratsastamassa maastossa, aurinko paistoi ja sain pienen hien pintaan itsepäistä ratsuani kiskoessa. Kotiinpäin ajellessa tuli sellainen tunne että olin taas tehnyt jotain mitä ihmisen kuuluukin tehdä, jotain mikä tuntuukin joltain ja jossain.

Uudesta kodista on kymmenen minuutin ajomatka tallille. Se tuntuu ihan mukavalta.

Miten tähän on tultu?

Miten päätös kypsyi, mistä se ajatus sitten lähti? En tiedä itsekään. Noin reilu vuosi sitten, juuri kun olimme muuttaneet isompaan, ja todella ihanaan, kämppään, aloin saada kummallisia tuntemuksia. "Olisi kiva möyriä omassa kasvimaassa" ja "Olisi ihanaa maalata oman talon seiniä". Silloin en ajatellut mitään konkreettista unelmataloa, tiesin vaan että talo saisi mieluusti olla vanha, jo vähän elämää nähnyt, mutta ei mikään täyspommi ja että pihan pitäisi olla mahdollisimman iso. Eksyin yhä useammin oikotielle. Aloin tajuta miten paljon talot Helsingin seudulla maksavat ja miten pieniä tilkkuja tontit ovat. Kivan näköiset talot ihan minimaalisella tonttipahasella olivat reilusti bugjetin ulkopuolella.
Aloin lämmitellä miestäni ajatuksella oikeasta maallemuutosta. Hän on hitaasti syttyvää sorttia ja hyvä niin, olisin jo ehtinyt tehdä monta hätiköityä päätöstä tuntematta omakotitalomarkkinoita yhtään, jos hän ei olisi jarrutellut. Mies kuitenkin alkoi lämpenemään, käytiin muutamaa taloa katsomassa ja hups - tarjous hyväksytty, kuntotarkastus huomenna ja muutto (jos kaikki on hyvin, fingers crossed) kesäkuun alussa.
Tuntuu kuin iso pyörä pyörisi ja minä vaan siinä mukana. Vähän hirvittää, ja päällimmäisenä kuitenkin ilo ja innostus. Ystäviltä ja työkavereilta vaan positiivista palautetta. Perhe, äiti, sisko, anoppi ja appiukko, ovat vähän varovaisempia - kai ne tietää että niiden niskaan ne huolet sitten
kaadetaan jos tiukka paikka tulee. Mutta se on vain yksi pieni keltainen talo, ei se maailmaa kaada, eihän?

DET STORA BESLUTET är gjort!

Vi har gett ett bud, budet har godkännts av säljaren. Vi ska flytta till ett gult hus på landet, karln, hunden och jag. Vi ska ta vårt pick och pack och ge oss ut på ett äventyr.
Vi har ingen aning vad vi har gett oss in på.

Jo, det var jag som sa att "aldrig flyttar jag utom spårans räckhåll". Man får väl ändra åsikt!

Stället heter Solliden, må det vara ett tecken på att solen alltid skiner där och allt går väl.
Jag är livrädd och överlycklig om vartannat.